Kohellus

Kun palaa vuosien jälkeen blogikentälle, on vähän hukassa. Tämä on vähän tälläistä häsäämistä ja koheltamista. Sitä tuntuu elämä muutenkin olevan - ihanaa kiirettä.

Blogin nimi sattui mieleeni eräänä päivänä pienenpienen arjen kiireen keskellä. Tilanne oli jotakuinkin sitä luokkaa, että 2-vuotiaani pesee naamaansa koiran vesikupissa, eskarini kyselee minulta kysymyksiä inka-intiaanien historiasta (pienintäkään hajua ei ollut vastauksista, saati siitä mistä ne kysymykset pieneen päähän pulpahtivat), 40-kiloinen sylikoiramme haluaisi istua sylissä, minun pitäisi kuoria perunoita, 2-vuotias haluaakin lukea kirjaa läpimärissä vaatteissa, pyykkikone odottaa tyhjentämistä ja mies ilmoittaa, että ylitöiksi meni. Jostain syystä mieleeni juolahti sana "kohellus".

Se kuvailee aihepiiriäni paremmin kuin hyvin. Olen kaikesta päätellen jotenkin purjehtinut elämäni ruuhkavuosien keskelle lähes huomaamatta sitä itse. Olo on kuin opiskelevalla nuorukaisella ja teiniäidillä, mutta todellisuudessa olen jo ehkä lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä, minulla on kaksi lasta ja wannabe-kultainennoutaja, vuokrakolmio lähiössä ja kauheasti tekemistä. Lempiharrastukseni on nukkuminen ja illanistujaiset skippaan, koska seuraavan päivän päänsärky on jotain niin sietämätöntä nykyään.

Elämäni on muuttunut kauniiksi kohellukseksi. Siitä riittänee ammennettavaa yhden blogin verran. Aamukuuden herätyksiin, mahatautiepidemioihin, pohjattomiin pyykkikoreihin ja "lapset kasvaa liian nopeasti" -fiilikseen tuskin voi saada liikaa vertaistukea. Joten täällä ollaan, teitä varten, minua varten ja ennen kaikkea ikuistamassa näitä fiiliksiä muistoiksi. Koska jokainenhan meistä tietää, että tulee vielä se päivä, kun muistelemme kohellusta sanoin: "Voi sitä aikaa kun lapset olivat pieniä."