Hiljaisuuden keskellä alkaa ikävöidä meteliä

Lapsivapaa, tiedättehän. Yksin Citymarketiin lauantai-iltana, yksi sidukka, poppareita, hyvä sarja, jalat kohti kattoa ja sitten voitkin todeta, että taidan mennä nukkumaan. Puoliksi juotu tölkki odottamaan jääkaappiin odottamaan seuraavaa kertaa ja unta palloon. 

Rentoutumisen salainen resepti. Lapsivapaassa on se hauska juttu, että sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Kun se on käsillä, sitä alkaa jo odotella lapsia kotiin. Karu totuus on, että elämäni on tyhjä ja hiljainen ilman kahta rakkaudenhedelmääni. Ensimmäinen tunti on luksusta, mutta toisen jälkeen alkaa jo ihan pikkusen ikävöidä.

Sunnuntaiaamuna vieroitusoireeni ovat jo pahoja: saisin juoda kahvini tyynessä hiljaisuudessa Facebookin aarteita selaten, mutta siirrynkin sohvalle ja laitan lastenohjelmat taustalle, koska on niin himskatin hiljaista. Tuijotan Winxiä ja hörpin kahvia. Ihanaa, mutta kello ei etene.

Lapsivapaaseen liittyy myös toinen ongelmallinen seikka. Olisi mahdollisuus tehdä kaikkea mitä lasten kanssa ei välttämättä pysty (mm. 100%  keskittyvä raivosiivoaminen), mutta samalla oikeastaan ainut asia mitä oikeasti et pysty lasten kanssa tekemään, on lepo. Ristiriita on suuri, kun roskat hyppivät seinille asti, mutta persus on uponnut syvälle sohvaan. Kuuden vuoden äitiyden jälkeenkään en ole päässyt selville, kumpaa olisi järkevämpi toteuttaa, kun lapset eivät ole kotona.

Tein kompromissin. Jätin pölyt lattialle, mutta laitoin astianpesukoneeseen puhdistusjauheet pyörimään. Käytin siis ajastani 3 minuuttia käytännössä siivoamiseen, mutta sitten palasin sarjani äärelle. Kohta mielen valtaa taas se tunne. Ikävä.

Minä voin lähteä lapsistani, mutta lapseni eivät minusta. Se lienee äitiyden syvimpiä biologisia tarkoituksia. Lasten kasvaessa on erossa olemiseen helpompi suhtautua ja siihen löytyy enemmän syitä, joskus sitä jopa tarvitsee. Silti, kaikesta rentoutumisen kaipuusta huolimatta lopulta on mieleni  rennoimmillaan silloin, kun pesueeni on ympärilläni. Voin levätä yksin kotona ja saada energiaa omasta ajastani, mutta lasteni hölinä tekee minut oikeasti onnelliseksi.

(Pakko silti sanoa, että pienet breikit silloin tällöin hulinasta ja hälinästä edesauttavat hermojeni hyvinvointia kummasti, joten lupaan jatkossakin juoda joskus yksinäni sunnuntaikahvit. Katsoen lastenohjelmia.)

Kun äiti opiskelee

Aloitin ammattikorkeakouluopinnot vuonna 2013. Muutama vuosi on vierähtänyt ja siellä seikkailen edelleen, (pitkällä) tielläni medianomiksi. On tullut pari muuttujaa (mm. synnytys, lapsi jne.) ja valmistumiseni on pikkuisen venynyt.

Palasin äippäloman jälkeen opintojen pariin tänä syksynä ja voisi sanoa, että alun kevyen haparoinnin jälkeen alkaa olla homma taas hanskassa, ainakin noin pääosin. Väittäisin kuitenkin, että on vähän erilaista olla amk:ssa opiskeleva äiti kuin ei-äiti. Kerronpas teille.

Aamut on, noh, kiireisiä. En voi laittaa kelloa soittamaan varttia ennen lähtöä, niin että meikkaisin ja juoksisin bussiin. Noup. Laitan kellon soittamaan 1,5h ennen lähtöä ja en todellakaan haaveile, että ehtisin sen kummemmin meikata ja joudun silti juoksemaan bussiin. Hiusten harjaus on luksusaamuja varten, sotkunuttura on kätevämpi (nopeampi).

Aamut menevät siinä hujauksessa ohi ja matkalla päiväkotiin keskityn yleensä miettimään, mitä unohtui. Onneksi asumme verrattain lähellä lasteni päiväkotia, joten väliä on kätevä juosta aamujumpaksi aina silloin tällöin. Jos mitään ei sattunut unohtumaan, niin joka aamu mukana kulkeva tavaramäärä on valtava: hanskoja, kurahousuja, varavaatteita, lippusia, lappusia, varahanskoja, u know. Päiväkodille saapuessa yleensä avaan sylini ja keko erinäisiä tavaroita rysähtää lattialle.

Matka bussipysäkille taittuu tosiaan yleensä juosten. Olen juuri se bussimatkustaja, joka kapsäkkiensä kanssa naama punaisena ja tukka sekaisin käsiään heilutellen viimeisellä nanosekunnilla juoksee bussiin, kiittää kuskia odottamisesta ja kerää katseita. Juuri se tyyppi! Tässä vaiheessa on hyvä huomata, että ai niin, piti ladata bussikortti.. (Unohtui, kun piti myös ilmoittaa hoitoajat, loma-ajat, lukea wilma viestit, merkitä hammaslääkärit, vasut, joulujuhlat, valokuvaukset, teemapäivät ja puokkarit kalenteriin.)

Huolimatta siitä, että päiväkodille jää aina omaisuuden verran tavaraa, sitä jää kiinni äitiydestään koulussakin. Repustani on hankala löytää opiskelutarvikkeita, koska päällä on kerros kaikenlaista muuta: se vaippa, parit lippulappuset lisää, vielä yhden varapöksyt, pipo, lelulehti, neuvolakortti, sukkapari, piirustuksia, namiaski, jumpan vesipullo. Koulureppuani voisi kuvailla ennemminkin selviytymisrepuksi. Sisällöllä pärjäisi heittämällä pari yötä metsässä.

Koulussa olen sellainen musta lammas, yksinäinen susi, mitä näitä kuvailuja nyt on. Kun muut ajattelevat minua ehkä siksi yksinäiseksi sudeksi ruokalassa yksin jengin keskellä syödessäni, on omat ajatukseni vähän erilaiset: "Ihanaa omaa aikaa! Syön rauhassa, juon rauhassa, ruoka on tehty valmiiksi, saan jämien sijaan valita monesta vaihtoehdosta, kukaan ei keskeytä syömistäni, selaan facebookia, otan jälkkäriksi valmiiksi keitetyn kahvin ja sen jälkeen menen käymään yksin vessassa. Siis YKSIN!" Just like heaven.

Syy siihen, miksi verkoistoitumiseni muiden opiskelijoiden kanssa on ehkä aavistuksen kärsinyt, lienee opiskelijaäitikulttuurissa. Alepubit ja haalarikastajaiset ovat vähän jääneet (kävin kyllä kerran opiskelijabileissä silloin v. 2013). Olen koulun iltatapahtumista pihalla kuin lumiukko. On myös silmin nähden haastavaa löytää ammattikorkeakoulusta seuraa, joka juttelisi kanssani esimerkiksi enterorokosta tai välikausihankinnoista, kas kummaa.

 Kun päivän hommat on hoidettu, olen taas tukka putkella menossa kohti päiväkotia. Omasta ajasta, itseni sivistämisen yrityksestä, rauhallisesta lounaasta ja aikuisten ihmisten tapaamisesta virkistyneenä alkoikin olla jo vähän ikävä jälkikasvuani. Oma juttu tekee tehtävänsä - päivän opiskelun jälkeen olen jo taas korviani myöten kiinnostunut siitä, söikö pienempi kullannuppuni tänään kaksi vai kolme lautasellista ruokaa tai mitä esikoinen on touhunnut jumppahallireissulla. Juttelen mielelläni loppuillan ninjagosta ja rakentelen legotorneja vain, jotta pienet käpälät saisivat kaataa ne.

Kahden lapsen kanssa opiskelussa on omat haasteensa, mutta sen tuomat hyödyt ovat niitä suurempia. En tiedä koska koittaa se suuri päivä, kun vihdoin saan paperit käteeni (plus miinus vuosi). Lupaan kuitenkin silloin nostaa maljan kuohuvaa itselleni: minä tein sen enteroista, noroista, yöherätyksistä, loska-aamuista, kadonneista hanskoista, kuraisista haalareista ja ohi kiitävistä busseista huolimatta.

2-vuotiaan lahjatoive

Joulun lähestyessä (ja lelulehtien kolistessa postiluukusta), on käynyt erittäin selväksi, mitä kaikkea esikoiseni toivoo pukilta. Lista on pitkä ja en oikeastaan ymmärrä puoliakaan lego ninjago elves chima -jutuista. Hänelle on kuitenkin helppo lähteä lahjoja metsästämään. Jouluasioista vielä onnellisen tietämätön 2-vuotias on vaikeampi nakki.

Lähestyin paljon puhuvaa, mutta vähäsanaista neitiä ensin simppelillä kysymyksellä.

- Mitä haluaisit paketista?

2-vuotias osoittaa keittiön kaappia.

- Joulupukin.

(Tässä vaiheessa tiedän, että kyse on joulukalenterista.)

- Kyllä saat myös joulukalenterin sitten, mutta mitä haluaisit paketista, jonka Joulupukki tuo?
- Paketin.
- Kyllä, saat myös paketin. Mutta mistä sinä tykkäät?
- Tykkään.

Huomaan, että on käytettävä selkeämpiä keinoja.

- Mistä lelusta sinä tykkäät?
- Kirja!

(Jes! Lähestymme oikeaa vastausta.)

- Mitä kuvia siinä kirjassa on?
- Muumi!
- Muumikirjan?
- Joo!

Muumikirja. Tehtävä suoritettu. Viiden eri laatuisen ninjagon ja kumppanien jälkeen yksi muumikirja tuntuu, noh, simppeliltä. Eiköhän pukki sellaisen löydä. Epäilen myös, että vielä tulee aika, kun neitimme on vähän vaativampi lahjottava. Nauttikaamme siis vielä tästä ajasta, kun pukin tehtävä on verrattain helppo.

Kohellus

Kun palaa vuosien jälkeen blogikentälle, on vähän hukassa. Tämä on vähän tälläistä häsäämistä ja koheltamista. Sitä tuntuu elämä muutenkin olevan - ihanaa kiirettä.

Blogin nimi sattui mieleeni eräänä päivänä pienenpienen arjen kiireen keskellä. Tilanne oli jotakuinkin sitä luokkaa, että 2-vuotiaani pesee naamaansa koiran vesikupissa, eskarini kyselee minulta kysymyksiä inka-intiaanien historiasta (pienintäkään hajua ei ollut vastauksista, saati siitä mistä ne kysymykset pieneen päähän pulpahtivat), 40-kiloinen sylikoiramme haluaisi istua sylissä, minun pitäisi kuoria perunoita, 2-vuotias haluaakin lukea kirjaa läpimärissä vaatteissa, pyykkikone odottaa tyhjentämistä ja mies ilmoittaa, että ylitöiksi meni. Jostain syystä mieleeni juolahti sana "kohellus".

Se kuvailee aihepiiriäni paremmin kuin hyvin. Olen kaikesta päätellen jotenkin purjehtinut elämäni ruuhkavuosien keskelle lähes huomaamatta sitä itse. Olo on kuin opiskelevalla nuorukaisella ja teiniäidillä, mutta todellisuudessa olen jo ehkä lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä, minulla on kaksi lasta ja wannabe-kultainennoutaja, vuokrakolmio lähiössä ja kauheasti tekemistä. Lempiharrastukseni on nukkuminen ja illanistujaiset skippaan, koska seuraavan päivän päänsärky on jotain niin sietämätöntä nykyään.

Elämäni on muuttunut kauniiksi kohellukseksi. Siitä riittänee ammennettavaa yhden blogin verran. Aamukuuden herätyksiin, mahatautiepidemioihin, pohjattomiin pyykkikoreihin ja "lapset kasvaa liian nopeasti" -fiilikseen tuskin voi saada liikaa vertaistukea. Joten täällä ollaan, teitä varten, minua varten ja ennen kaikkea ikuistamassa näitä fiiliksiä muistoiksi. Koska jokainenhan meistä tietää, että tulee vielä se päivä, kun muistelemme kohellusta sanoin: "Voi sitä aikaa kun lapset olivat pieniä."