Lapsivapaa, tiedättehän. Yksin Citymarketiin lauantai-iltana, yksi sidukka, poppareita, hyvä sarja, jalat kohti kattoa ja sitten voitkin todeta, että taidan mennä nukkumaan. Puoliksi juotu tölkki odottamaan jääkaappiin odottamaan seuraavaa kertaa ja unta palloon.
Rentoutumisen salainen resepti. Lapsivapaassa on se hauska juttu, että sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Kun se on käsillä, sitä alkaa jo odotella lapsia kotiin. Karu totuus on, että elämäni on tyhjä ja hiljainen ilman kahta rakkaudenhedelmääni. Ensimmäinen tunti on luksusta, mutta toisen jälkeen alkaa jo ihan pikkusen ikävöidä.
Sunnuntaiaamuna vieroitusoireeni ovat jo pahoja: saisin juoda kahvini tyynessä hiljaisuudessa Facebookin aarteita selaten, mutta siirrynkin sohvalle ja laitan lastenohjelmat taustalle, koska on niin himskatin hiljaista. Tuijotan Winxiä ja hörpin kahvia. Ihanaa, mutta kello ei etene.
Lapsivapaaseen liittyy myös toinen ongelmallinen seikka. Olisi mahdollisuus tehdä kaikkea mitä lasten kanssa ei välttämättä pysty (mm. 100% keskittyvä raivosiivoaminen), mutta samalla oikeastaan ainut asia mitä oikeasti et pysty lasten kanssa tekemään, on lepo. Ristiriita on suuri, kun roskat hyppivät seinille asti, mutta persus on uponnut syvälle sohvaan. Kuuden vuoden äitiyden jälkeenkään en ole päässyt selville, kumpaa olisi järkevämpi toteuttaa, kun lapset eivät ole kotona.
Tein kompromissin. Jätin pölyt lattialle, mutta laitoin astianpesukoneeseen puhdistusjauheet pyörimään. Käytin siis ajastani 3 minuuttia käytännössä siivoamiseen, mutta sitten palasin sarjani äärelle. Kohta mielen valtaa taas se tunne. Ikävä.
Minä voin lähteä lapsistani, mutta lapseni eivät minusta. Se lienee äitiyden syvimpiä biologisia tarkoituksia. Lasten kasvaessa on erossa olemiseen helpompi suhtautua ja siihen löytyy enemmän syitä, joskus sitä jopa tarvitsee. Silti, kaikesta rentoutumisen kaipuusta huolimatta lopulta on mieleni rennoimmillaan silloin, kun pesueeni on ympärilläni. Voin levätä yksin kotona ja saada energiaa omasta ajastani, mutta lasteni hölinä tekee minut oikeasti onnelliseksi.
(Pakko silti sanoa, että pienet breikit silloin tällöin hulinasta ja hälinästä edesauttavat hermojeni hyvinvointia kummasti, joten lupaan jatkossakin juoda joskus yksinäni sunnuntaikahvit. Katsoen lastenohjelmia.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti