Palasin äippäloman jälkeen opintojen pariin tänä syksynä ja voisi sanoa, että alun kevyen haparoinnin jälkeen alkaa olla homma taas hanskassa, ainakin noin pääosin. Väittäisin kuitenkin, että on vähän erilaista olla amk:ssa opiskeleva äiti kuin ei-äiti. Kerronpas teille.
Aamut on, noh, kiireisiä. En voi laittaa kelloa soittamaan varttia ennen lähtöä, niin että meikkaisin ja juoksisin bussiin. Noup. Laitan kellon soittamaan 1,5h ennen lähtöä ja en todellakaan haaveile, että ehtisin sen kummemmin meikata ja joudun silti juoksemaan bussiin. Hiusten harjaus on luksusaamuja varten, sotkunuttura on kätevämpi (nopeampi).
Aamut menevät siinä hujauksessa ohi ja matkalla päiväkotiin keskityn yleensä miettimään, mitä unohtui. Onneksi asumme verrattain lähellä lasteni päiväkotia, joten väliä on kätevä juosta aamujumpaksi aina silloin tällöin. Jos mitään ei sattunut unohtumaan, niin joka aamu mukana kulkeva tavaramäärä on valtava: hanskoja, kurahousuja, varavaatteita, lippusia, lappusia, varahanskoja, u know. Päiväkodille saapuessa yleensä avaan sylini ja keko erinäisiä tavaroita rysähtää lattialle.
Matka bussipysäkille taittuu tosiaan yleensä juosten. Olen juuri se bussimatkustaja, joka kapsäkkiensä kanssa naama punaisena ja tukka sekaisin käsiään heilutellen viimeisellä nanosekunnilla juoksee bussiin, kiittää kuskia odottamisesta ja kerää katseita. Juuri se tyyppi! Tässä vaiheessa on hyvä huomata, että ai niin, piti ladata bussikortti.. (Unohtui, kun piti myös ilmoittaa hoitoajat, loma-ajat, lukea wilma viestit, merkitä hammaslääkärit, vasut, joulujuhlat, valokuvaukset, teemapäivät ja puokkarit kalenteriin.)
Huolimatta siitä, että päiväkodille jää aina omaisuuden verran tavaraa, sitä jää kiinni äitiydestään koulussakin. Repustani on hankala löytää opiskelutarvikkeita, koska päällä on kerros kaikenlaista muuta: se vaippa, parit lippulappuset lisää, vielä yhden varapöksyt, pipo, lelulehti, neuvolakortti, sukkapari, piirustuksia, namiaski, jumpan vesipullo. Koulureppuani voisi kuvailla ennemminkin selviytymisrepuksi. Sisällöllä pärjäisi heittämällä pari yötä metsässä.
Koulussa olen sellainen musta lammas, yksinäinen susi, mitä näitä kuvailuja nyt on. Kun muut ajattelevat minua ehkä siksi yksinäiseksi sudeksi ruokalassa yksin jengin keskellä syödessäni, on omat ajatukseni vähän erilaiset: "Ihanaa omaa aikaa! Syön rauhassa, juon rauhassa, ruoka on tehty valmiiksi, saan jämien sijaan valita monesta vaihtoehdosta, kukaan ei keskeytä syömistäni, selaan facebookia, otan jälkkäriksi valmiiksi keitetyn kahvin ja sen jälkeen menen käymään yksin vessassa. Siis YKSIN!" Just like heaven.
Syy siihen, miksi verkoistoitumiseni muiden opiskelijoiden kanssa on ehkä aavistuksen kärsinyt, lienee opiskelijaäitikulttuurissa. Alepubit ja haalarikastajaiset ovat vähän jääneet (kävin kyllä kerran opiskelijabileissä silloin v. 2013). Olen koulun iltatapahtumista pihalla kuin lumiukko. On myös silmin nähden haastavaa löytää ammattikorkeakoulusta seuraa, joka juttelisi kanssani esimerkiksi enterorokosta tai välikausihankinnoista, kas kummaa.
Kun päivän hommat on hoidettu, olen taas tukka putkella menossa kohti päiväkotia. Omasta ajasta, itseni sivistämisen yrityksestä, rauhallisesta lounaasta ja aikuisten ihmisten tapaamisesta virkistyneenä alkoikin olla jo vähän ikävä jälkikasvuani. Oma juttu tekee tehtävänsä - päivän opiskelun jälkeen olen jo taas korviani myöten kiinnostunut siitä, söikö pienempi kullannuppuni tänään kaksi vai kolme lautasellista ruokaa tai mitä esikoinen on touhunnut jumppahallireissulla. Juttelen mielelläni loppuillan ninjagosta ja rakentelen legotorneja vain, jotta pienet käpälät saisivat kaataa ne.
Kahden lapsen kanssa opiskelussa on omat haasteensa, mutta sen tuomat hyödyt ovat niitä suurempia. En tiedä koska koittaa se suuri päivä, kun vihdoin saan paperit käteeni (plus miinus vuosi). Lupaan kuitenkin silloin nostaa maljan kuohuvaa itselleni: minä tein sen enteroista, noroista, yöherätyksistä, loska-aamuista, kadonneista hanskoista, kuraisista haalareista ja ohi kiitävistä busseista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti